Seison kaurapussi kädessä Hyvinkään keskussairaalan synnytysosaston käytävällä ihmettelemässä, kuinka saada kaurapussi lämmitettyä mikroaaltouunissa niin, etten samalla polta poroksi kaistaletta sairaalasta. Seuraan ohjeita ja saan pussin turvallisesti pyörimään mikron uumenissa.
Paikalle astelee nuorehko mies, joka näyttää hieman poissaolevalta. Hän istahtaa tuolille ja vaikuttaa siltä, että haluaa kertoa jotain mutta ei saa suutaan auki. 1,5h yöunet, ajankohta ja kaurapussin lämmittämisen outous saa aikaan ketjureaktion, jonka seurauksena syntyy kevyt small talk. Mies katselee ympärilleen ja kertoo saaneensa juuri äsken ensimmäisen lapsensa. Hän ei juossut synnytysosaston käytävillä ja huutanut onnesta, vaan istui rauhassa ja koki sisällään suurimpia muutoksia, mitä on koskaan ikinä kokenut. Hän ei ollut järkyttynyt, vaan hiljaisessa euforiassa, jota ei sanoin pystynyt kuvaamaan.
Olemme saamassa ensimmäistä lasta vaimoni kanssa. Raskaus on sujunut ongelmitta ja laskettu aika syyskuun lopussa. Miehenä en ole vielä todella ymmärtänyt miltä vanhemmuus tulisi tuntumaan. Tottakai realiteetit muuttuvat ja fiilis nousee eeppisiin mittasuhteisiin mutta en silti tiedä, mitä se konkreettisesti tarkoittaa. Sitä leijuu sellaisessa tietämättömyyden usvassa. Miehenä ei ole samanlaisessa yhteydessä vauvaan kuin äiti raskauden aikana.
Elokuun lopussa supistukset nousivat eräänä yönä yllättäen niin korkealle, että sairaalareissu oli vääjäämättä edessä. Lähdimme Kätilöopistolle, jossa saimmekin pian tietoon, että vauva olisi mahdollisesti tulossa 5 viikkoa ennen laskettua aikaa. "Nyt se on menoa" -ajatus nousi top-of-mindiin ja prioriteetit lähtivät muuttumaan. Kaikesta huolimatta supistukset laantuivat ja pääsimme kotiin sunnuntaina.
Kaikki oli ruusuilla tanssimista maanantain ajan mutta tiistaina supistukset palasivat voimakkaampina kuin koskaan. Heräsin klo 00.25 vaimon lempeään karjaisuun: ”Nyt Janne lähdetään sairaalaan”. Lähdimme Hyvinkäälle ja sinne jäimme. Ensisilmäyksellä tilanne vaikutti toistolta viikonloppuiseen Kätilöopisto -reissuun verrattuna. Saimme huoneen Nro 3, jossa vaimo pääsi nukkumaan. Itse sain 2cm paksun jumppamaton, jonka päällä sain yöni kukkua. Kävin lämmittämässä kaurapussia vaimolle supistuksien helpottamiseksi. Muutaman nukutun tunnin jälkeen saimme aamupalaa ja siirryimme toiseen huoneeseen.
Ennen lounasta supistukset olivat hieman helpottaneet ja kuvittelin jälleen, että pääsisimme kohta kotiin. Meillä on kotona koira, jolle pitää saada hoitaja tai ainakin käyttää, joten vaimonkin ehdotuksesta lähdin takaisin kotiin suunnitelmana viedä koira hoitoon, syödä lounas ja käydä kaupassa, jonka jälkeen palaan sairaalaan. Kun olin kotonani Keravalla syönyt lounaan, sain soiton vaimoltani ”Minua siirretään nyt synnytyssaliin, tule tänne äkkiä”. Juoksukäytin koiran ulkona ja lähdin pikapikaa kohti Hyvinkäätä. Matkan aikana mietin kaikki mahdolliset skenaariot, mitä olin elokuvista oppinut, kuinka isä tulee synnytykseen myöhässä. Pääsin sairaalalle, saatoin erheellisesti käydä yhdessä väärässä synnytyssalissa ennen kuin löysin oikean salin ja vaimoni.
Pitkiä sisäänhengityksiä ja ponnistuksia tunnin verran. Sitten se tapahtui. Pieni poika saapui maailmaan ja synnytyssalissa aika pysähtyi. Ajatukset työstä, stressistä, ongelmista ja haasteista hävisivät kuin tuhka tuuleen. Kaikki ne tuntuivat turhilta tähän hetkeen verrattuna. Kaikki kiteytyi tähän hetkeen. Poika avasi suunsa ja parkaisi ensimmäisen kerran. Sillä hetkellä silmät kostuivat ja ymmärsin, mitä vanhemmuus tulisi minulle merkitsemään. Ymmärsin, millaisia ajatuksia juuri isäksi tullut mies kävi läpi Hyvinkään synnytyssalin käytävällä kaurapussin lämmityksen aikana kertoessaan, kun kertoi saaneensa juuri lapsen. Se, mikä minulle oli ollut täysin epäselvää 14h aikaisemmin, kirkastui eteeni kirkkain eloisin pienin silmin.
Minusta oli tullut isä.
